Terveydestä ja sen vaikutuksesta talouteen (osa 2)

Alkuvuodesta 2010 olin töistä sairauslomalla työuupumuksesta johtuen. Vyyhti alkoi alunperin aueta jouluna 2009, kun sisareni tuli luokseni ja sanoi olevansa väsynyt käyttäytymiseeni. Käymämme keskustelu päättyi itkuun ja siihen, että lupasin hakea itselleni apua. Tämän jälkeen ensimmäistä kertaa hakeuduin lääkärille aiheesta, että en jaksa.

Onneni oli, että silloinen työterveyslääkärini oli empaattinen ja ymmärsi mistä on kyse. Asia otettiin vakavasti sekä työterveydessä että työpaikallani. Töissä työmäärään alettiin kiinnittämään huomiota, mutta valitettavasti sen verran myöhässä kuitenkin oltiin, että parin kuukauden päästä jäin sairaslomalle. En nukkunut, syönyt, maksanut laskujani, itkin työmatkat töihin ja kotiin, itkin töissä vessassa, työhuoneessani, välillä jopa palavereissa. Virallinen syy oli liika työmäärä, mutta oh boy jos olisin kahdeksan vuotta sitten tajunnut mitä kaikkea uupumukseni takana olikaan niin pääni olisi hajonnut. Oikeasti vyyhti alkoi selvitä vasta tästä reilu puoli vuotta myöhemmin, kun löysin terapeuttini. 

Joka tapauksessa olin pari viikkoa sairaslomalla, sain masennuslääkkeet (joita en alkanut syömään), oli työterveys-esimies-keskustelua ja suunnitelma, että miten jatketaan töissä. Kävin ensimmäistä kertaa psykoterapeutilla, joka oli ihana, mutta en saanut hänellä jatkaa, koska käynnit eivät kuuluneet työterveyspalvelujeni piiriin. Löysin itse vapailta markkinoilta psykiatrin, kenestä en pitänyt, mutta kenellä kävin joku neljä kertaa, koska olin epätoivoinen. Töissä tilanne helpottui työtaakan osalta ja lopulta myös henkilökemioiden osalta, kun vaihdoin osastoa ja esimiestä. 

Tilanne näennäisesti parantui vähäksi aikaa, mutta mitä en vielä silloin ymmärtänyt oli, että ongelmani johtuivat myös paljolti parisuhteestani. Tätä en ollut vielä valmis myöntämään. Kesällä 2010 tilanne vaikeni entisestään ja aloin taas etsiä terapeuttia. Löysin taas yksilön, kenestä ei ollut mitään apua. Ongelma oli siinä, että kukaan ei ottanut minua vakavasti, koska näennäisesti asiat olivat minulla hyvin. Koti, työpaikka, parisuhde, rahaa (en tietystikään ollut kertonut perintään menneistä laskuista..), läheisiä ihmisiä. Sattumalta vihdoin lokakuussa 2010 löysin lopulta itselleni sopivan terapeutin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan (jollei jopa ikinä) löysin ihmisen, joka otti minut vakavasti. Ensimmäinen tunti oli ihana, tämä ihminen kuunteli, teki muistiinpanoja ja suunnitelman etenemisestä. Olin helpottunut. Tunsin, että nyt vihdoin saan apua.

Sanomattakin selvää, että pian terapian alettua erosin. Sen jälkeen asiat alkoivat oikeasti aueta ja mennä eteenpäin. Vuoden 2011 kävin terapiassa noin viikon, kahden välein. Sitten varsinaisen eron aiheuttamat akuutit jutut alkoivat olla jossain kuosissa. Tässä vaiheessa maksoin vielä terapian kokonaan itse ja neljä käyntiä kuussa maksoi noin 300 euroa. Onneksi kävin töissä ja työni oli tällöin melko "iisiä" eli pystyin keskittymään täysin oman napani ympärille ja kävin töissä vain kuukausipalkan vuoksi.

Akuuteimnan kriisin jälkeen jatkoin kuitenkin terapiassa käyntiä, koska keskustelu neutraalin osapuolen kanssa auttoi valtavasti ihan perusarjessa. Vuodet 2012-2015 kävin terapiassa noin yksi-kaksi kertaa viikossa kuussa. Kk-summa oli siinä 70-140€. Oli helpottavaa, kun oli luotettava henkilö kenelle puhua eikä tarvinnut kuormittaa läheisiään jatkuvasti (ammattilaiselle puhuminen on muutenkin antoisampaa - ammatilainen ei anna omien tunteidensa sotkeentua keskusteluun eikä loukkaannu vaikka sanoisin mitä, suhde ei myöskään ole vastavuoroinen - terapiahetket ovat vain minua varten eikä minun tarvitse miettiä, että olisiko nyt jo aika kysyä terapeuttini kuulumisia). Opettelin pikkuhiljaa tulemaan toimeen tunteideni kanssa ja ymmärtämään toimintaani. Opettelin uusia toimintatapoja läheisteni kanssa. Ihmissuhteita hajosi ja toiset vahvistuivat.

Näiden vuosien aikana työpaikallani alkoi yt:t ja tilanne hankaloitui siellä. Työmäärä lisääntyi ja toimenkuvani alkoi muuttua. Tehdasta alettiin ajaa alas, työnjatkuvuus oli epävarmaa, ihmisiä kohdeltiin huonosti, osa sai potkut, osa sai jatkaa löysässä hirressä. En kuitenkaan halunnut puhua työjutuista terapeutille, koska halusin käyttää tämän arvokkaan ajan tärkeisiin asioihin eli henkkoht elämääni. Jotenkin naivisti ajattelin, että voisin pitää työelämän tästä erillään.

No. Alkuvuodesta 2016 tipahdin uudelleen. Liiallinen työmäärä yhdistettynä vaikeaan ilmapiiriin yt:n keskellä oli vain yksinkertaisesti liikaa. Onnekseni taas sain oikeaa apua. Tällä kertaa sairaslomani oli vain yhden päivän mittainen, mutta pääsin psykiatrille, joka teki virallisen diagnoosin ja hain Kelalta tukea kuntouttavaan psykoterapiaan. Sain tuen "helposti", koska terapeutti minulla jo oli kenen kanssa minulla oli hoitohistoria. Aloin jälleen käymään terapiassa viikoittain - tällä kertaa Kela maksoi suurimman osan. Tässä vaiheessa söin myös masennuslääkkeitä akuuteimman ajan ja etenkin sen ajan, kun odotin Kelan päätöstä (ja toki kaikki paperityöt, diagnoosit vievät jonkin aikaa ennenkuin sain hakemuksen Kelaan eteenpäin). Olin sen verran heikossa hapessa, että olin valmis kokeilemaan mitä vain mistä olisi apua. Ja kohdallani lääkkeet toimivat tosi hyvin. Onneksi. Söin lääkkeitä ehkä noin puoli vuotta ja siitä pikkuhiljaa terapian avulla tilanne on kohentunut huomattavasti.

Käyn siis edelleen terapiassa säännöllisesti - budjetissani olevat terveyskulut ovat siis pääosin terapiaan meneviä kuluja, jos joku on ihmetellyt :) Sain juuri Kelalta päätöksen kolmannesta tuetusta vuodesta (ja samalla viimeisestä, kolme on maksimi määrä). Todennäköisesti tulen käymään vielä tämän jälkeenkin aina silloin tällöin vaikka siis pärjäisin kyllä hyvin jo nyt ilman terapiaa. Mutta pärjään vielä paremmin terapian kanssa, joten haluan käydä siellä.

Tosiaan maksoin ekat 5,5 vuotta terapiaa itse, nyt reilut 2 vuotta olen käynyt Kelan korvauksella. Jossain vaiheessa säästin kaikki laskut ajatuksena, että lasken sitten kokonaissumman, kun terapia loppuu. Jossain vaiheessa heitin kaikki keräämäni laskut roskiin ja tänä päivänä minua ei enää kiinnosta kokonaissumma. Terapiaan laittamani rahat ovat olleet elämäni paras sijoitus. Karkeasti sanottuna ehkä noin 10.000 euroa terapiaan on varmaan mennyt tässä vaiheessa.

Mutta ilman terapiaa olisin hävinnyt huomattavasti enemmän kuin tuon vaivaisen kymppitonnin. Tosiaan pahimmassa vaiheessa laskuni jäi maksamatta, sain maksumuistutuksia, maksoin myöhästymismaksuja ja pahimmillaan muutama lasku on mennyt perintään. Samoin ennen en osannut sanoa ei, en osannut pyytää lainaamiani rahojani takaisin - minua oli erittäin helppo huijata taloudellisesti. Homma jonka eksäni huomasi nopeasti ja oh boy kun hän tätä käytti hyväkseen.. Shoppailuni oli täysin holtitonta, koska kompensoin ostamisella tunnevajeitani. Minun piti saada kaikkia kalliita juttuja, koska muillakin oli ja minun piti saada ne heti. Matkustaa piti saada sinne tänne ja tuonne, koska muutkin matkusti.

Onnekseni minulla on ollut vakityöpaikka koko ajan eli kuukausipalkka on tullut jatkuvasti. Onnekseni vanhempani auttoivat minua taloudellisesti, kun tilanne oli pahimmillaan. Onnekseni uskalsin pyytää heiltä apua. Onnekseni sain apua työterveydestä, kun sitä hain. Onnekseni uskalsin hakea apua. Onnekseni löysin lopulta ihanan terapeuttini. Vaikka on ollut vaikeita aikoja niin minulla on ollut myös paljon onnea matkassa.

Matka on ollut pitkä ja jatkuu edelleen vaikka voiton puolella ollaan. Työmäärä on ehkä tällä hetkellä vielä pahempi, mutta pärjään sen kanssa. Osaan vetää rajat työtunteihin ja en ota enää vastuuta asioista, jotka eivät ole minun vastuulla. En yritä ylisuorittaa. Olen vain yksi ihminen. Toki vaikeita tilanteita tulee edelleen, mutta saan itseni niistä kiinni ja osaan auttaa itseäni. Apua kannattaa (ja pitää) hakea vaikka tuntuisi siltä, että ei nämä minun ongelmani niin suuria ole. Ne ovat juuri sinun haasteitasi ja siksi tärkeitä.