Ajattelin kirjoittaa tämän tekstin, jos vaikka kirjoittamisen
avulla pääsisin eroon tästä loputtomasta jahkaamisesta ja itseni sättimisestä
sen suhteen, että miksi en ole aloittanut tarkempaa taloudenpitoa ja
säästämistä on jo aiemmin.
Muutaman viikon päästä täytän 37. Olen nyt reilut 10 vuotta
ollut kokoaikaisesti työelämässä. Lukion jälkeen olin töissä reilun vuoden
(tosin siitä 10 kuukautta aupairina Saksassa, jolloin ”palkka” luonnollisesti
ei ollut kummoinen, viikonlopun baarikeikat siitä nyt maksoi just ja just) ennen
kuin aloitin opiskelut. Opiskelujen ajan olin vähintään joka kesä töissä ja aina
välillä tein töitä myös opiskelujen ohessa talvella. Toki jotkut työpaikoista
ovat olleet melko surkeita, kuten yliopistolla bruttopalkka oli jotain 900
euroa. Mutta mukaan on mahtunut muutama kesä ja syksy paperitehtaalla, jolloin
tienasin reilusti yli 2.000 euroa plus kun teki muutaman viikonlopun ylitöitä,
niin korvaus yhdestä viikonlopusta oli bruttona 1.000 euron luokkaa. Myös
Espanjassa työskennellessä tienasin reilusti yli pari tonnia kuussa, tosin
siellä verotuskin oli tiukempi sosiaalimaksujen vuoksi.
Nykyisessä työpaikassani 10 vuotta sitten lähtöpalkkani
bruttona oli 2.100 euroa ja nyt se on noin 3.600 euroa. Tähän tulee vielä parin
sadan korotus, kun työpaikan lokaatio vaihtuu pääkaupunkiseudulle. Lisäksi olen
saanut melkein vuosittain reilun kuukausipalkan verran bonuksia. Tähän päälle
vielä lomarahat ja satunnaiset päivärahat, joita parhaimmillaan on tullut
useampi sata euroa kuussa (toki on ollut paljon kuukausia, ettei ole tullut
lainkaan).
Joka tapauksessa voisi luulla, että näistä lähtökohdista
olisin onnistunut säästämään tähän ikään mennessä aika hyvinkin rahaa. Ottaen
vielä huomioon, että mitään opintolainaa tai muuta kulutusvelkaa minulla ei ole
ollut missään vaiheessa. Toki perusluottokorttisäätäjä olen ollut, mutta olen
aina maksanut luottokortin saldon heti pois. Jostain syystä en ole ymmärtänyt,
että siitä olisi voinut maksaa vain minimin. Kerrankin tässä tilanteessa onni
on ollut ymmärtämättömän puolella.
Minua harmittaa ihan käsittämättömän paljon, että vasta
muutama vuosi sitten olen herännyt, että rahalla olisi voinut tehdä jotain
muutakin kuin tuhlata. Ja vielä enemmän harmittaa, että kunnolla tähän heräsin
vasta reilu puoli vuotta sitten. Koska tässä puolessa vuodessa olen edistynyt
ihan mielettömästi! Miettikää, jos olisin edes jollain tasolla säästänyt jo
siitä lähtien, kun aloitin kokoaikaiset työt, puhumattakaan siitä, jos olisin aloittanut jo ensimmäisestä kesätyöpaikastani alkaen. Olen ihan todella vihainen
itselleni, että nyt vasta olen ymmärtänyt tämän asian ja aloittanut
suunnitelmallisen etenemisen.
Toki elämä on mennyt miten on mennyt ja oma elämäntarinani
ei ole se helpoin. On ollut aikoja, jolloin en jaksanut avata postiluukusta
tulleita laskuja ja osa laskuista ehti mennä jo perintään ennen kuin heräsin
siihen, että hei tuo lasku pitäisi maksaa. Olen maksanut myöhästymismaksuja,
perintämaksuja ja kerran olen myös joutunut ongelmiin visalaskuni kanssa, mutta
onneksi sain tähän heti apua. Oikeasti en tiedä kuinka olisin muka pystynyt
kaikkien muiden ongelmien ohella jotenkin satumaisesti hoitamaan talousasiat
mallikkaasti. Ei se homma vain taida mennä niin.
Eli ehkä olisi nyt aika jättää nämä itsesyytökset taakse ja
keskittyä tulevaisuuteen ja keskittyä niihin asioihin, joissa olen onnistunut.
Kaiken kaaoksen keskellä olen kuitenkin onnistunut ostamaan itselleni asunnon
ja hoitamaan siihen liittyvät kustannukset. Luottotiedot minulla edelleen on kunnossa
vaikka perintäkirjeitä postiluukusta aikanaan tippuikin. Työpaikkani olen
onnistunut pitämään kaikista sairaslomista ja sekoiluista huolimatta ja tämän
hetkinen tilanne töissä on hyvinkin positiivinen. Olen saanut kuukausittain
palkan, jolla olen hullun kulutukseni lopulta pystynyt maksamaan. Ja sen kerran
kun oikeasti tilanne oli vaikea ja pallo meinasi tippua, sain taloudellista
apua, jonka pyytäminen ja saaminen avasi silmäni, että hei - ei enää koskaan
näin! Ja onnistuin muuttamaan käyttäytymismallini askel askeleelta. Ehkä minun
pitäisi alkaa ajattelemaan, että jokainen hankala tilanne ja tyhmä ratkaisu
ovat pikkuhiljaa johtaneet minua oikealle polulle, jota en olisi voinutkaan
löytää ennen kuin juuri sillä hetkellä kuin sen löysin. Nyt tilanne on
kuitenkin jo tosi positiivinen.
Ettäjottakoskakunjosvaikka-nyt-sitten-vihdoin antaisin
itselleni anteeksi, taputtaisin itseäni olalle, että
hyvinsäoletvetänytkaikestahuolimatta ja suuntaisin katseen eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti