lauantai 2. joulukuuta 2017

Ettäjottakoskakunjosvaikkakuinkunnes



Ajattelin kirjoittaa tämän tekstin, jos vaikka kirjoittamisen avulla pääsisin eroon tästä loputtomasta jahkaamisesta ja itseni sättimisestä sen suhteen, että miksi en ole aloittanut tarkempaa taloudenpitoa ja säästämistä on jo aiemmin. 

Muutaman viikon päästä täytän 37. Olen nyt reilut 10 vuotta ollut kokoaikaisesti työelämässä. Lukion jälkeen olin töissä reilun vuoden (tosin siitä 10 kuukautta aupairina Saksassa, jolloin ”palkka” luonnollisesti ei ollut kummoinen, viikonlopun baarikeikat siitä nyt maksoi just ja just) ennen kuin aloitin opiskelut. Opiskelujen ajan olin vähintään joka kesä töissä ja aina välillä tein töitä myös opiskelujen ohessa talvella. Toki jotkut työpaikoista ovat olleet melko surkeita, kuten yliopistolla bruttopalkka oli jotain 900 euroa. Mutta mukaan on mahtunut muutama kesä ja syksy paperitehtaalla, jolloin tienasin reilusti yli 2.000 euroa plus kun teki muutaman viikonlopun ylitöitä, niin korvaus yhdestä viikonlopusta oli bruttona 1.000 euron luokkaa. Myös Espanjassa työskennellessä tienasin reilusti yli pari tonnia kuussa, tosin siellä verotuskin oli tiukempi sosiaalimaksujen vuoksi.

Nykyisessä työpaikassani 10 vuotta sitten lähtöpalkkani bruttona oli 2.100 euroa ja nyt se on noin 3.600 euroa. Tähän tulee vielä parin sadan korotus, kun työpaikan lokaatio vaihtuu pääkaupunkiseudulle. Lisäksi olen saanut melkein vuosittain reilun kuukausipalkan verran bonuksia. Tähän päälle vielä lomarahat ja satunnaiset päivärahat, joita parhaimmillaan on tullut useampi sata euroa kuussa (toki on ollut paljon kuukausia, ettei ole tullut lainkaan). 

Joka tapauksessa voisi luulla, että näistä lähtökohdista olisin onnistunut säästämään tähän ikään mennessä aika hyvinkin rahaa. Ottaen vielä huomioon, että mitään opintolainaa tai muuta kulutusvelkaa minulla ei ole ollut missään vaiheessa. Toki perusluottokorttisäätäjä olen ollut, mutta olen aina maksanut luottokortin saldon heti pois. Jostain syystä en ole ymmärtänyt, että siitä olisi voinut maksaa vain minimin. Kerrankin tässä tilanteessa onni on ollut ymmärtämättömän puolella.

Minua harmittaa ihan käsittämättömän paljon, että vasta muutama vuosi sitten olen herännyt, että rahalla olisi voinut tehdä jotain muutakin kuin tuhlata. Ja vielä enemmän harmittaa, että kunnolla tähän heräsin vasta reilu puoli vuotta sitten. Koska tässä puolessa vuodessa olen edistynyt ihan mielettömästi! Miettikää, jos olisin edes jollain tasolla säästänyt jo siitä lähtien, kun aloitin kokoaikaiset työt, puhumattakaan siitä, jos olisin aloittanut jo ensimmäisestä kesätyöpaikastani alkaen. Olen ihan todella vihainen itselleni, että nyt vasta olen ymmärtänyt tämän asian ja aloittanut suunnitelmallisen etenemisen.

Toki elämä on mennyt miten on mennyt ja oma elämäntarinani ei ole se helpoin. On ollut aikoja, jolloin en jaksanut avata postiluukusta tulleita laskuja ja osa laskuista ehti mennä jo perintään ennen kuin heräsin siihen, että hei tuo lasku pitäisi maksaa. Olen maksanut myöhästymismaksuja, perintämaksuja ja kerran olen myös joutunut ongelmiin visalaskuni kanssa, mutta onneksi sain tähän heti apua. Oikeasti en tiedä kuinka olisin muka pystynyt kaikkien muiden ongelmien ohella jotenkin satumaisesti hoitamaan talousasiat mallikkaasti. Ei se homma vain taida mennä niin.

Eli ehkä olisi nyt aika jättää nämä itsesyytökset taakse ja keskittyä tulevaisuuteen ja keskittyä niihin asioihin, joissa olen onnistunut. Kaiken kaaoksen keskellä olen kuitenkin onnistunut ostamaan itselleni asunnon ja hoitamaan siihen liittyvät kustannukset. Luottotiedot minulla edelleen on kunnossa vaikka perintäkirjeitä postiluukusta aikanaan tippuikin. Työpaikkani olen onnistunut pitämään kaikista sairaslomista ja sekoiluista huolimatta ja tämän hetkinen tilanne töissä on hyvinkin positiivinen. Olen saanut kuukausittain palkan, jolla olen hullun kulutukseni lopulta pystynyt maksamaan. Ja sen kerran kun oikeasti tilanne oli vaikea ja pallo meinasi tippua, sain taloudellista apua, jonka pyytäminen ja saaminen avasi silmäni, että hei - ei enää koskaan näin! Ja onnistuin muuttamaan käyttäytymismallini askel askeleelta. Ehkä minun pitäisi alkaa ajattelemaan, että jokainen hankala tilanne ja tyhmä ratkaisu ovat pikkuhiljaa johtaneet minua oikealle polulle, jota en olisi voinutkaan löytää ennen kuin juuri sillä hetkellä kuin sen löysin. Nyt tilanne on kuitenkin jo tosi positiivinen. 

Ettäjottakoskakunjosvaikka-nyt-sitten-vihdoin antaisin itselleni anteeksi, taputtaisin itseäni olalle, että hyvinsäoletvetänytkaikestahuolimatta ja suuntaisin katseen eteenpäin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Työmatkalla

Vaikka elämässä on parhaillaan sellaista hyvää kiirettä, niin vähän harmittaa, että se vie aikaa tältä blogilta nyt, kun mulla pitkästä aika...