Ylimääräinen yhtiövastike ja muita kuulumisia

Taloyhtiö, missä asun, on joka vuosi yhtiökokouksessa pyytänyt valtuutuksen kahdelle ylimääräiselle yhtiövastikkeelle, mutta nyt on ensimmäinen kerta, kun tämä laitetaan käytäntöön. Lokakuun lopussa veloitetaan yhden kuukauden ylimääräinen yhtiövastike, joka kohdallani tarkoittaa 260 euroa. Raha käytetään ylimääräisiin huoltotöihin, joka on mielestäni ihan ok. En nyt avaa asiaa sen tarkemmin ihan vain koska en jaksa ja syy ei ole mikään erikoinen.

Tässä on mietityttänyt enemmän se, kuinka onnekas olen, että itselläni on hyvä taloudellinen tilanne. Itselleni tämä ei tarkoita mitään muuta kuin että lisään ylimääräisen vastikkeen marraskuun budjettiexceliin. Ainoa vaikutus tällä on, että saan tämän verran vähemmän säästöön marraskuun budjettikaudella. Aika etuoikeutettua.

Tässä maailman tilanteessa (ja etenkin Suomessa) kun köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat olen paljon miettinyt sitä, että miten itselleni on käynyt niin onnekkaasti, että olen ”rikkaiden” puolella. Oma kuplani ympärilläni on myös hyvin etuoikeutettua, vaikka mikrotasolla toki on hyvin erilaisia taloustilanteita. Ensisijaisesti ongelmat ovat sitä, ettei ole varaa johonkin matkaan tai johonkin kalliiseen tavaraan. Aika pientä. Kenelläkään ei ole ongelmaa ostaa ruokaa, asua, harrastaa, ostaa vaatteita, lääkkeitä tms. Kenellekään ylimääräinen yhtiövastikeveloitus ei olisi ongelma.

Tämä huolestuttaa itseäni. Käyn jonkin verran ravintoloissa ja itseäni monesti ärsyttää, kun ne ovat niin täynnä eikä niihin mahdu ilman pöytävarausta. Käyn teatterissa ja itseäni monesti ärsyttää, kun liput pitää varata aina niin tuhottoman aikaisin, kun ovat aina loppuun varattuja. Käyn mielelläni katsomassa jalkapalloa, mutta aina ne pelit, joihin haluan mennä myyvät loppuun välittömästi. Nämä asiat siis ärsyttävät (etuoikeutetun turhaa jupinaa), mutta samalla myös huolestuttavat. Tämä huolestuttaa itseäni siksi, että elän kuplassa, jossa köyhyys ei näy. Tämä tekee minut tälle asialle sokeaksi ja aina välillä sorrun itsekin siihen valitukseen, ettei minulla ole rahaa (lapsellista, tajuan!). Etenkin minua huolestuttaa se, että eduskunnassa istuu minunlaisiani hyväosaisia kermaperseitä, jotka eivät tunnu edes tajuavan sitä vähää kuin minä. Tai tajuavat, mutta eivät välitä. Odotan todella ensi kevään eduskuntavaaleja vaikka en nyt ole kovin varma, että muuttuuko mikään asia vaikka puolueet hallituksessa muuttuisivat. Tämä on ehkä liian monimutkainen aihe kirjoittaa auki, joten jätän nyt politiikan tältä erää. 

Isäni joutui viikko sitten onnettomuuteen ja nyt sairaalassa. Hänet leikattiin ja on aloittanut kuntoutuksen, mutta tie on pitkä. Hän on 80-vuotias kuten myös äitini. Tämä ei tule tästä helpottumaan. Isäni on ollut aina melko onnettomuusaltis, mutta mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä hankalampaa on toipuminen. Toivon, että hän tästä vielä toipuu suhteellisen ennalleen. Olen onnekas, että olen saanut pitää molemmat vanhempani pitkään elämässäni ja vielä suhteellisen hyväkuntoisina. Yritän koko ajan henkisesti valmistautua siihen, kun tilanne muuttuu, mutta ei siihen varmaan voi valmistautua. Tilanne muuttuu sitten kun muuttuu. Päivä, viikko, kuukausi, vuosi kerrallaan.

Kirjoitan hyvin vähän blogissani henkilökohtaisista asioistani (tai no ok, henkkoht talouteni on aika henkilökohtaista). Tämä johtuu siitä, että no ensinnäkin kyseessä on talousblogi eikä minun henkilökohtaisten asioideni blogi, mutta myös siitä, että en halua kirjoittaa muiden ihmisten asioista ilman heidän suostumustaan. Olen aika tarkka tästä asiasta muutoinkin, esimerkiksi oma someni on hyvin neutraali ja äärimmäisen harvoin sisältää muita ihmisiä. Minusta on myös jotenkin mukavaa, että tämä blogi koskettaa vain asiaa, josta minun on helppo kirjoittaa – rahaa. Tykkään puhua rahasta ja koska oma taloustilanteeni on hyvä niin siitä helppo ja kiva puhua sekä näemmä myös kirjoittaa. Kirjoitan ensisijaisesti siksi, ettei taloudesta edelleenkään ole kovin sallittua puhua ääneen. Opettelen koko ajan enemmän puhumaan siitä läheistäni kanssa, mutta hidasta on. Kesällä päättyneen parisuhteeni yksi parhaita puolia oli, että me pystyimme puhumaan todella avoimesti rahasta. Teki tosi hyvää pallotella asioita ääneen toisen kanssa ja saada kommenttia, että mitä toinen on tehnyt ja mitä hän tekisi minun tilassani. Ja oli tosi kiva puhua näistä suoraan ihan oikeilla numeroilla. Meillä oli myös hyvin samanlainen suhtautuminen rahaan, joka teki raha-asioista ja niiden sopimisesta helppoa. 

Siksi tosiaan kirjoitan tätä blogia. Haluan pallotella ajatuksiani ja haluan vertaistukea. Vaikka jossain määrin aina vähän pelkään kommentteja niin ne ovat aina tosi hyviä. Ja ajatuksia herättäviä. Ei se tarkoita, että olisin välttämättä samaa mieltä, mutta on tosi hyvä saada vähän kyseenalaistamista. Olen pahoillani kaikille kommentoijille, että olen niin hidas vastaamaan. En vain oikein jaksa. Kirjoittaminen vie minulta aina aika paljon energiaa.

Töissä on ollut ihmeellisen rauhallista ja olen saanut monia asioita tehtyä. Olin ulkomailla työmatkalla elokuun lopussa ja olen taas menossa syyskuun lopussa. Lokakuun ulkomaan työmatka onneksi peruuntui, kotimaan työmatka siellä vielä on. Sietokykyni työmatkoihin pienenee sitä mukaa kuin vanhenen. En jaksaisi enää lainkaan. Haluaisin löytää työn, jossa oma tiimi olisi samassa kaupungissa/toimistolla ja nähdäkseni heitä minun ei tarvitsisi matkustaa. Tällä hetkellä oma tiimini on jakaantunut neljään eri maahan ja maiden sisällä eri kaupunkeihin. Lisäksi kuulun yhteen Euroopan organisaatioon, jonka mukana tulee noin kymmenen maata lisää. Eli tästä syystä kaikki työmatkat. Minulle tiimikokous tarkoittaa sitä, että matkustan. Se myös tarkoittaa sitä, että istun tosi paljon Teams-kokouksissa. Inhoan niitä. Minusta on raskasta istua koneen ääressä ja tuijottaa muita kameran välityksellä. Pahinta on tuijottaa itseäni, näytän ihan kamalalta kamerassa, koska hyvin harvoina päivinä jaksan meikata. Meillä aina on pakko pitää kamera päällä. Inhoan sitä. Jo siksi, että en jaksaisi katsella omaa naamaani, mutta ehkä enemmän jopa siksi, että minun on hyvin vaikea keskittyä kuuntelemaan kokouksissa istuen. Keskityn paremmin, kun saan liikkua ja mahdollisesti jopa tehdä siinä samalla jotain. Mutta kun kamera on päällä, niin ainoa oikea tapa on istua ja tuijottaa sitä ruutua. Jossain vaiheessa haluan yrittää alkaa etsiä uutta työpaikkaa. Juuri tällä hetkellä minulla ei ole siihen energiaa. Ja lisäksi myös työssäni on sen verran paljon hyviä puolia, että en oikein senkään takia halua. Toivottavasti aika näyttää. Tai ehkä jään nykyisestä työpaikastani eläkkeelle :D Se olisikin jotain. Silloin olisin tehnyt aikalailla koko työurani samassa työpaikassa (aloitin siellä 26-vuotiaana). No eläkkeeseen on tässä vielä hyvinkin reilut 20 vuotta aikaa, joten eipäs nyt vielä haaveilla sellaisesta. 

Eipä sen enempää tänään. Tästä tuli vähän erilainen teksti, mutta nyt vain tuntui tältä. Olen ollut ehkä vähän melankolinen viime viikot ja monet ajatukset pyörivät päässä. Ehkä teki hyvää purkaa niitä tänne.