tiistai 10. joulukuuta 2019

Taloudellinen taustani


Julkisuudessa on ollut monenlaisia kirjoituksia taloudellisesti menestyneistä ihmisistä ja miten he ovat siihen päässeet. Tarinat ovat moninaisia, mutta aika usein taustalla on jonkinlaisia onnenkantamoisia elämänvarrella. Aika harvassa on mielestäni ne tarinat, joissa todella, todella huonoista lähtökohdista olisi noustu isoon varauteen – ainakaan en itse ole tällaisiin törmännyt kuin ihan muutamiin. Valitettavan usein moni pitää taustansa ja vaurastumisen askeleet piilossa ja yleisölle esitellään vain pinta: kuten että parissa vuodessa kulutusluotoista noustiin monen sijoitusasunnon ja ison osakesalkun omistajaksi ja nyt eletään taloudellisesti riippumatonta elämää matkustellen ja merkkituotteita ostellen. Hieno juttu, mutta kaikkein mielenkiintoisinta olisi saada tietää, että miten tämä on tehty. Jotenkin tuntuu, että hävetään kertoa sitä, että mahdollisesti on saanut apua taloudelliseen menestykseen joltain ulkopuoliselta. 

Tajusin samalla, että en itsekään ole ihan täysin valottanut menneisyyttäni ja sitä, että mistä lähtökohdista olen nyt tässä missä olen. Mielestäni olen hyvässä taloudellisessa tilanteessa juuri nyt ja myönnän kyllä avoimesti, että mukana on ollut enemmän onnea ja taustajoukkoja kuin omaa työtä. Ehkä viimeisen parin vuoden aikana kyse on omasta työstä, mutta nuoruudessani olen kyllä saanut aikasta paljon työntöapua. 

Eli mikä siis on minun taustani? 

Vanhempani ovat syntyneet 40-luvulla ja molemmat ovat kotoisin melko köyhistä oloista. Äidilläni on kolme sisarusta ja raha oli tiukassa aina, joka heijastuu vielä tänä päivänäkin äitini suhtautumisessa rahaan. Perinnöksi äitini sai muutaman sata euroa aikoinaan. Äidinäiti kuoli jo ennen syntymääni ja äidinisä tuossa reilut 10 vuotta sitten, kun olin alle kolmikymppinen. Äitini vanhemmat eivät suuremmin tukeneet taloudellisesti äitiäni ja isääni, kun olivat nuoria. En muista saaneeni ikinä mitään äidinisältä (rahaa, syntymäpäivälahjaa, postikorttia tms).
 
Isäni on adoptoitu ja täten hän oli adoptiovanhempiensa ainoa lapsi. Hänellä on sisarpuolia ja aikoinaan, kun hänen biologinen isänsä kuoli niin isäni olisi ollut oikeutettu biologisen isänsä perintöön, mutta hän luopui siitä vapaaehtoisesti. Adoptiovanhempansa hän kyllä peri ja heidän taloudellinen tilanteensa oli parempi kuin äitini vanhempien (ja koska isäni oli ainoa lapsi niin hän peri kaiken yksin). Isä sai ihan käteistä rahaa isänisän myytyä metsää tms jo heidän elinaikanaan ja sitten lopulta isäni peri jonkin verran käteistä rahaa (en tiedä summaa), yhden talon Pohjanmaalta (joka on nykyään heidän kesämökkinsä) ja palan metsää. Nämä heillä on vieläkin, tosin isäni suunnittelee näiden myymistä lähivuosina. 

60-luvulla, kun vanhempani menivät työelämään niin työpaikkoja oli saatavilla. Senkun vain valitsi. Vanhempani ovat olleet onnekkaita siinä mielessä työelämässä, että aikoinaan 70-luvulla, kun tekivät päätöksen muuttaa Pohjanmaalta Pirkanmaalle ja ne työpaikat mitkä tällöin valitsivat, olivat heidän eläkepaikkansa (ihan näin suoraviivaista homma ei toki ollut, mutta oiotaan nyt vähän mutkia). Tämä siis tarkoitti, että minun lapsuuden perheeni ei kärsinyt 90-luvun lamasta, koska vanhempani tekivät töitä koko ajan ja onnistuivat kartuttamaan varallisuuttaan (he myös onnistuivat saamaan asuntolainan 80-luvulla mikä ei sekään ollut itsestäänselvyys). Itse en muista, että nuoruudessani olisi ollut puutetta mistään. Sain kaiken minkä halusin. Esimerkiksi oman telkkarin 90-luvulla, mikä oli tosi cool. 90-luvun lama ei täten koskettanut minua suoraan vaikka toki seurasin esimerkiksi parhaan ystäväni perheen tilannetta 90-luvulla, kun hänen molemmat vanhempansa olivat työttömänä. Nuorena en tietystikään täysin ymmärtänyt mistä on kyse, mutta ymmärsin kyllä, että ystävälläni oli rahasta tiukkaa ihan eri tavalla kuin minun kotona. 

Yläasteen ja lukion välisenä kesänä sain ensimmäisen työpaikkani erään huoltoaseman tiskarina. Serkkuni oli siellä töissä, joten työpaikka tuli suhteilla. Työ oli kamalaa. Toivoin joka aamu, että huoltoasema olisi palanut, jotta minun ei tarvitsisi mennä sinne. Suurin syy työn kamaluuteen oli, että olin nuorena erittäin ujo ja arka. Työ vaati aika ronskia otetta, joka silloin 15-vuotiaana tuntui todella vaikealta. Olin töissä 6 viikkoa ja olisin päässyt samaan paikkaan seuraavana kesänäkin, mutta en mennyt. Onneksi vanhempieni hyvän taloudellisen tilanteen vuoksi minun ei tarvinnut. Työnteko ei minua pelottanut ja lopulta opin nauttimaan astioiden keräämisestä ja tiskien hoitamisessa takahuoneessa – työhön kuului vain myös välillä menemistä salin puolelle viemään ruoka-annoksia. En tiennyt mikä ruoka-annos on mikä, kukaan ei neuvonut ja olin liian ujo kysymään. Vein välillä ihan mitä sattuu ruoka-annoksia sinne ja tänne ja olin ihan kauhuissani. Olin todella, todella arka nuorena, joka johtui lähinnä koulukiusaamistaustasta. 

Joka tapauksessa lukion välikesinä en tehnyt töitä. En saanut ikinä mitään viikkorahaa, mutta sain aina rahaa vanhemmiltani kun pyysin. Tämä oli toki kiva juttu, mutta tällä taktiikalla en oppinut mitään säästämistä, koska minulla ei ollut ns ekstra rahaa. Jos tarvitsin farkut niin sain sen verran rahaa kuin farkut maksoivat. Tässä vaiheessa vanhempani eivät vielä antaneet ikinä ns ylimääräistä rahaa minulle mihinkään. Ja tosiaan kukaan isovanhemmistani ei antanut minulle koskaan mitään rahaa. Minulla ei myöskään ole ollut sellaisia kummeja tms muita ihmisiä elämässäni, jotka olisivat antaneet minulle jotain synttärirahaa tms. Lahjat tuli tavarana, mutta se taisi olla se 90-luvun trendi. 

Lukiossa kiusaaminen loppui ja aloin saada itsevarmuutta vähän enemmän. Kirjoitusten jälkeen uskaltauduin hakemaan taas töitä ja lopulta sain hyvän kesätyöpaikan suomalaisen paperiyhtiön postituksesta. Tämän työpaikan sain suhteilla. Työ oli ihan huippua. Työporukka oli kiva ja tehtävät monipuolisia. Postituksen lisäksi tuurasin vaihteessa ja toimistoassistenttia. Sain myös hyvin rahaa. Ensimmäistä kertaa tilille jäi rahaa ja en sitä suuremmin tuhlannut. Edelleen siis asuin vanhempieni luona ja he maksoivat peruskuluni. En mitenkään seurannut tilinsaldoa eikä minulla ollut mitään tavoitetta säästämisen kanssa, kunhan käytin sen mitä käytin ja loput jäi tilille.

Kesätöissä törmäsin ilmoitukseen aupair-paikasta Saksassa ja lähdin sinne. Palkka oli 400 D-markkaa eli noin 200 euroa. Aupair-perheeni maksoi asumisen ja puhelimeni, muut kustansin itse. Muistan kuinka nostin tililtäni rahat matkashekeiksi, joita sitten aina kävin vaihtamassa käteiseksi vuoden aikana. En muista suuremmin ottaneeni lainkaan rahaa vanhemmiltani – äitini kyllä kysyi melkein joka puhelun aikana, että tarvitsetko rahaa. Sanoin pääsääntöisesti ei. En suoraan sanottuna muista kertaakaan jolloin olisin sanonut kyllä, mutta ehkä joskus sanoin. Ei voi enää muistaa :) Muistan kyllä aupair-vuoden ajalta, että silloin minulla ei ollut mitenkään hirveästi rahaa ostella mitään. Muistan, että otin tavaksi aina ostaa uudet sukat, kun teki mieli jotain ostaa. Sukat olivat halpoja. 

Aupair-vuoden jälkeen hain opiskelemaan. Vanhemmilleni oli erittäin tärkeää, että opiskelisin. He eivät itse olleet saaneet sitä mahdollisuutta etupäässä rahan takia. Heidän nuoruudessaan tärkeintä oli mennä heti töihin ja alkaa tienamaan (60-luvulla ei ollut mitään opintotukia saati työttömyyskorvausta eli joko teit töitä tai asuit vanhempien nurkissa). Tästä syystä vanhempani olivat päättäneet tukea molempia lapsiaan opiskelujen ajan taloudellisesti maksamalla asumisen. Eli sain opintotuen + asumislisän kokonaan elämiseen. Opiskeluajoista myös alkoi se, että isäni aina antoi minulle rahaa käteen, kun kävin lapsuudenkodissa viikonloppuvierailulla. En tehnyt töitä opintojen ohella (olisin kyllä hyvin voinut, ei vain tullut mieleen!), mutta joka kesä olin töissä siinä samaisessa paperitehtaassa Suomessa ja ulkomailla. Ja koska kyse oli paperitehtaasta niin palkka oli opiskelijalle todella ruhtinaallinen. Yksi puolen vuoden pätkä oli välissä, kun tein töitä koko ajan ja silloin tienasin todella hyvän pesämunan itselleni, jonka kyllä tuhlasin kaiken pääasiassa matkustamiseen pikkuhiljaa. 

Viimeiset opiskeluvuodet tein töitä yliopistolla ja silloin tein kyllä töitä myös lukuvuoden aikana jonkin verran. Palkallinen kompensaatio yliopistolta oli melko huono. Gradun-kirjoitus-vuonna muutin takaisin Tampereelle (kotipaikkakunnalleni siis) ja onnistuin saamaan työpaikan nykyisestä työpaikastani. Ensin olin vuoden vuokratyöntekijänä, sitten tein yhden vuorotteluvapaan sijaisuuden kunnes minut vakinaistettiin 1,5 vuoden jälkeen. Sen jälkeen olen tehnyt samassa firmassa töitä eri organisaatioissa ja eri kaupungeissa. Nyt siis Helsingissä. Palkka on tasaisesti noussut joka vuosi ollen ensimmäisenä vuonna 2100 euroa kuukaudessa ja nyt 4800 euroa kuukaudessa. 

Ensimmäisen asunnon ostin, kun olin 28-vuotias. Tästä saan kiittää vanhempiani. Isäni etenkin puski minua opiskelemaan ja samoin hän puski minua ostamaan asunnon. Vanhempani olivat luvanneet olla takaajiani. En tiennyt mikä on ASP-tili. En tiennyt, että asuntoa varten voisi säästää etukäteen. En tiennyt yhtään paljonko saisin lainaa. Etenin asiassa vain, koska isäni puski minua. Sain pankista lainalupauksen 120.000 eurolle. Ostin asunnon lopulta 108.000 eurolla ja nostin lainaa 110.000 euroa. Vanhempani maksoivat käsirahan (4.000 euroa), joten minulla jäi lainarahaa tilille noin 6.000 euroa, jolla ostin auton (4.200 euroa) ja varmaan juttuja kotiini. En muista. Vanhempani olivat aikoinaan tukeneet siskoni asunnon ostoa 60.000 markalla, joten tästä hyvästä minä sain myös 10.000 euroa, joka meni asuntoni remonttiin. Remontin hoiti isäni. Ostin siis asunnon täysin ilman käsirahaa ja täysin ymmärtämättä mitä olen tekemässä. Korko oli melko huima siihen aikaan ja ekan vuoden maksoin korkoja useamman satasen kuussa. Muistan lainanlyhennykseni olleen noin 800 euroa kuussa (sama kuin nyt!) ja itse laina lyheni 367 euroa (tasaerä) ja loput oli korkoa. Aika huimaa. Nettopalkkahan oli tässä vaiheessa jotain 1.800 euroa... Joku voisi sanoa, että risky bisnes! En tajunnut tätä kuviota lainkaan ja näköjään ei pankkikaan ollut niin tarkkana.

Välillä olen miettinyt, että miten olen voinut olla niin tietämätön ja tajuamaton, kun vertaa mikä on tilanteeni nyt. Olin kuitenkin jo lähemmäs 30-vuotias. Toisaalta elämäni oli yhtä kaaosta siihen aikaan. En pystynyt keskittymään lainkaan raha-asioihin. En olisi ostanut asuntoa ilman isäni painostusta ja tukea. Iso kiitos hänelle siitä. 

Ostin siis vanhan asunnon, joka rempattiin. Putkiremontti oli tehty, mutta muita remontteja oli tulossa: julkisivu, ikkunat, parvekkeet, ovet, katto. Julkisivu-parveke-ikkunaremontti tehtiin köntässä noin 4 vuotta sen jälkeen, kun olin ostanut asunnon ja minun osuuteni oli 10.000 euroa. Lainasin rahat vanhemmiltani (en vieläkään tajunnut säästää). Maksoin heille takaisin vuosien saatossa 5.000 euroa 100 euron kuukausierissä kunnes 5.000 euron kohdalla isäni sanoi, ettei tarvitse maksaa enempää. Tällöin olin, että homma selvä. Sittemmin tämä on alkanut minua häiritsemään. Olen alustavasti jo puhunut vanhempieni kanssa, että haluaisin tämän jotenkin selvittää. En ole ihan varma mitä haluan asian kanssa tehdä. Vanhempani ovat sanoneet, etteivät rahoja tarvitse. 

Useampi vuosi sitten olin vaarassa joutua luottokorttikierteeseen ja se herätti minut. Olin juuri eronnut ja elämä oli muutenkin aika huonossa jamassa. Sain ison luottokorttilaskun ja tajusin, etten saa laskua maksettua seuraavan kuun palkalla. En tiennyt (onneksi! tämä todennäköisesti pelasti minut luottokorttikierteeltä), ettei laskua tarvitse maksaa kerralla kokonaan. Isäni tuli taas apuun (huom yhtälailla äitini on ollut näissä mukana, koska heillä on yhteiset tilit ja siis keskustelevat asiat aina yhdessä, minulla on vain tapana ollut käydä raha-asiat ensisijaisesti läpi isäni kanssa) ja antoi minulle 1.000 euroa, jotta sain maksettua visalaskun ja seuraavan kuun elinkustannukset. Tästä opin sen verran, etten enää käyttänyt luottokorttia ellei minulla ollut se summa etukäteen säästettynä tilille. Nyttemmin olen jo sitten oppinut säästämäänkin rahaa ihan oikeasti eikä minun tarvitse enää käyttää luottokorttia mihinkään. 

Tästä aletaankin jo päästä blogini alkuhetkiin ja sijoitusaskeleeni alun löytää tästä kirjoituksesta: https://glendoraraha.blogspot.com/2019/10/sijoitushistoriani.html

Tosiaan jonkin ajan jälkeen, kun olin jo oppinut säästämään rahaa tilille, aloin säästämään myös rahaa sijoituksiin. Ja tällä tiellä vielä ollaan. 

Kirjoituksesta hyvin paistaa läpi, että vanhempani ovat auttaneet minua taloudellisesi hyvin paljon. En ole saanut perintönä mitään osakesalkkua tai minulle ei ole säästetty lapsilisiä mihinkään (tai itseasiassa on säästetty, mutta ne säästöt piti käyttää ruokaan aikoinaan :D). Mutta minua on tuettu opiskelujen ajan ja ensimmäisen asunnon oston kanssa. Todella paljon. Vanhempani ovat olleet taloudellinen puskurini aiemmin. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Hyvä siksi, että huolimatta huolettomasta rahankäytöstäni nuoruudessa, heidän tuellaan olen tässä tilanteessa missä olen. Huono siksi, että vuosikaudet turvauduin siihen, että vanhempani kyllä pelastavat, jos tulee tiukka paikka enkä täten ikinä opetellut itse elämään säästeliäästi tai laittamaan rahaa säästöön. Suoraan sanottuna en ole varma kumpi parempi, mutta näin tämä homma on nyt omalla kohdallani mennyt. Nyt voin kyllä hyvällä omalla tunnolla sanoa, etten ole tarvinnut, pyytänyt, enkä saanut vanhemmiltani rahaa vuosikausiin. Aina välilllä he saattavat ostaa lahjana jonkin vähän isomman jutun – kuten nyt uudet verhot uuteen asuntooni, mutta ei mitään sen ihmeellisempää. He olisivat olleet valmiita takaamaan tämän uuden asuntolainani, mutta onneksi omat vakuuteni riittivät enkä tarvinnut kenenkään apua tässä.  

Parisuhdemielessä en ole saanut vetoapua yhtään eli en ole virallisesti ikinä jakanut taloutta kenenkään kanssa ja täten saanut vaikka asumiskustannuksia pienemmiksi. Olen ollut kerran pidemmässä useamman vuoden parisuhteessa, mutta erinäisistä syistä emme ikinä muuttaneet virallisesti yhteen. Tässä suhteessa myös koin kaikenlaista ja yksi niistä oli taloudellinen väkivalta. Monta vuotta maksoin kiltisti aina vähän kaikenlaisia kuluja ja toinen ei maksanut mitään. Humalassa etenkin minulta sai rahaa aika helposti. Tätä en tajunnut suhteen aikana, vasta sen loputtua. Yllättäen huomasin suhteen jälkeen, että rahani eivät olletkaan ihan finaalissa koko ajan ja säästöjä alkoi kertymään. 

Parisuhde voi olla hyväksi ja pahaksi taloudelliselle tilanteelle. Itselläni on vähän ristiriitainen suhtautuminen siihen, että onko parisuhde hyväksi vai pahaksi – siis ihan normitilanteessa; oma mennyt hullu parisuhteeni ei todellakaan ollut normitilanne. Sinänsä parisuhteessa voi jakaa kuluja ja moni asia on kahdelle edullisempaa kuin yhdelle. Mutta toisaalta taas kun elät yksin niin saat yksin päättää. Minulla ei esimerkiksi mene rahaa mihinkään lehtitilauksiin, suoratoistopalveluihin tms tms. Monella tällaisia on ja jos nyt sattuisin muuttamaan yhteen ihmisen kanssa, jolla olisi vaikka Hesarin vuositilaus ja netflix ja spotify käytössä ja itse hyötyisin näistä niin kyllä minä näistä puolet maksaisin. Eli näin voisi tulla jopa kalliimmaksi asua jonkin toisen kanssa. Ja itselläni on aika vaatimaton maku ruokakauppaostosten kanssa, kun taas monilla on ihan kriteerit, että mitä tuotteita kaupasta ostetaan. Ja yksinollessa voin huoletta pitää nuukailuviikonlopun jos haluan.

Toivottavasti saitte jonkinlaisen kuvan miten olen päätynyt siihen pisteeseen missä olen tänään. Nuoruudessani koin häpeää siitä, että vanhempani tukivat minua opiskeluaikana taloudellisesti niin paljon, mutta näin vanhemmiten olen sinut asian kanssa ja tunnen vain kiitollisuutta. Kaikilla meillä on erilaiset polut elämässä.

3 kommenttia:

  1. Kiinnostava teksti, olen itsekin paljon pohtinut sitä, miten se on vaikuttanut minuun kun vanhemmat ovat aina pyytämättä auttaneet. Lapsuuteni vaikuttaisi olevan aika samantapaista rahan suhteen kuin sinulla; minulla ei ollut viikkorahaa, mutta sain aina rahaa siihen mitä halusin/tarvitsin esim. elokuviin, vaatteisiin yms. En mitenkään erityisemmin tuhlaillut. Joululahjaksi sain mummolta aina setelin ja sen aina säästin. Perhe aina ihmetteli kun en halunnut heti joulun jälkeen mennä törsäämään seteliä.

    Kun pääsin opiskelemaan, isäni osti asunnon, johon muutin asumaan. Asuinkin siinä koko opiskeluaikani, nyt se toimii isän sijoitusasuntona. Sain siis käyttää opintotuen kokonaan omiin kuluihini. Elin tosin aika säästeliäästi ja rahaa jäi yli. Opiskeluaikana kävin kesätöissä ja säästin kaikki rahat mitä säästöön sain, ennen opiskeluaikaa en kesätöissä ollut. Sain myös täysi-ikäistyttyä käyttööni tilin, johon vanhemmat olivat säästäneet kaikki lapsilisäni. Kyllä isä kertoi minulle tilin olemassaolosta lapsena jo, mutta asia ei ollut aktiivisesti mielessäni. Tili on toki nyt 15 vuotta ollut käytössäni, mutta en ole siihen koskenutkaan. Mutta, se antaa mielenrauhaa tietää, että kunnon puskuri löytyy jos jotain ikävää sattuu elämässä.

    Työelämässä ollessani olen ostanut oman asunnon, joka on melkein velaton, koska valitettavasti olen joutunut jo toisen vanhempani perimään. Loput perityt rahat ovat tilillä säästönä, koska en koe niitä omakseni, eli rahapuskuria pahan päivän varalle löytyy lisää. Kaikki omat palkkatuloni, normaalin kulutuksen jälkeen, olen suunnannut ja edelleenkin suuntaan osakkeisiin ja rahastoihin ja potti lähenee jo sataatuhatta.

    Minun kohdallani se, että vanhempani ovat aina rahallisesti auttaneet, ei ainakaan ole vaikuttanut siihen, etten osaisi säästää. Nyt aikuisena toki hoidan omat raha-asiani, mutta onhan nuo lapsilisät ja muut tosi iso summa, joka minulla on ns. jemmassa. Koen sen ehkä niin, ett vanhempani ovat mahdollistaneet minun olla lapsi niin pitkään kuin mahdollistaa ja antaneet minulle mahdollisuuden opiskella hyvän ammatin ilman, että on joutunut miettimään taloutta siinä samalla. Mieheni taas tulee perheestä, jossa lapset on joka ikisen pennin joutunut itse säästämään esim. hankkiakseen jonkin pelikonsolin ja opiskeluaikana ei ole rahallisesti autettu. Kesätyöpaikoista on ollut pakko ottaa vastaan se, josta maksetaan eniten, eikä se, mikä parhaiten tukee opiskeltavaa ammattia. Olemme mieheni kanssa aikuisina kuitenkin tosi samanlaisia rahankäytön suhteen. Tiedä sitten, mikä on avain kasvattaa lapsista järkeviä rahankäyttäjiä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon oman tarinasi jakamisesta! Ompa mielenkiintoista lukea, että aikalailla samanlaisista taustoista voi tulla erilaisia rahankäyttäjiä eli periaatteessa se kotona opittu malli ei ole se ainoa vaikuttava tekijä. Toisaalta tunnen vähän kateutta lukea tätä - itsellänikin voisi olla aika paljon parempi tilanne, jos olisin nuorena jo tajunnut säästää edes osan :)

      Kun Davea nyt seuraan niin hän siis kategorisoi ihmiset kahteen ryhmään eli spender ja saver. Ihan näin hatusta vetämällä arvioisin, että meidän ero on siinä, että minun perusluonne on spender ja sinun saver ja tästä johtuen tilanteemme ovat melko erilaiset samankaltaisista lähtötilanteista huolimatta. Mielenkiintoista omalla kohdallani on, että mikä minulla sitten oli lopulta se ratkaiseva tekijä, joka muutti käytökseni. Vieläkin kyllä kipuilen sen kanssa, että haluaisin käyttää rahaa siihen ja tähän, mutta järki voittaa suurimmassa osassa tilanteissa.

      Poista
  2. Meinasin ensin kommentoida tähän, mutta kommentistani olisi tullut vielä pidempi kuin tuosta edellisestä. :) Joten päädyin kirjoittamaan asiasta omaan blogiini. https://saastojossu.blogspot.com/2019/12/katkeruuden-ja-kateuden-piikkeja.html

    VastaaPoista

Ajatuksia sotakassasta

Olen tässä miettinyt tätä sotakassaa. Seuraan useampaa sijoitusryhmää facebookissa ja nyt pörssiromahduksen ollessa käsillä tämä termi sotak...